Mitä ihmettä? Mikä minusta on tullut? Bruno Faiduttin luoman Mascaraden yhteydessä etenkään jälkimmäistä kysymystä ei kannata miettiä kovin pitkään, sillä toiset kuitenkin muuttavat pian taas kaiken – tai sitten eivät ja vain kieroilevat kustannuksellasi. Toisinaan muutos menee toki ihan omaan piikkiin, mikä on usein ihan tarkoituksellista, mutta aina välillä vahinkojakin sattuu. Yhtä olennainen kysymys onkin myös: mitä minä nyt tein?
Mascaraden voittaa se pelaaja, joka kerää itselleen ensimmäisenä 13 kolikkoa. Päämäärä on näin ollen varsin selkeä. Miten siihen päästään? Mascaradessa pelaajat valitsevat ja vaihtelevat kuvapuoli alaspäin olevia kortteja sekä väittävät olevansa korteissa esiintyviä hahmoja. Pelaaja voi perustaa väitteensä faktatietoon, mutta sitä on tässä pelissä vain harvoin tarjolla. Niinpä bluffaus on kaiken a ja o, mutta ei hätää: pokerinaamallisesti rajoittuneiden ei tarvitse vielä lopettaa lukemista.
Pelaaja voi vuoronsa aikana tehdä yhden kolmesta toiminnosta: vilkaista omaa korttiaan, vaihtaa oman ja toisen kortin paikkaa tai julistaa olevansa tietty hahmo. Pelaaja voi omaa korttia katsomalla vakuuttua hetkeksi roolistaan. Tosin tämä johtaa usein lähinnä haaskattuun vuoroon, sillä muut mitä todennäköisimmin muuttavat tilanteen samantien. Voiko pelaaja voi olla siis lähes varma siitä, mikä hahmo hän ei pian enää ole? Voi, ellei sitten toinen pelaaja joko vain uskottele näin tai yksinkertaisesti mokaa urakalla.
Toinen vaihtoehto, korttien paikkojen vaihtaminen, sisältää nimittäin mokaamisen mahdollisuuden eikä siis olekaan niin helppoa, kuin miltä aluksi kuulostaa. Kahta korttia sekoitetaan pöydän alla niin, ettei kukaan, edes sekoittaja itse, sitä näe! Tämän jälkeen kortit laitetaan takaisin pöydälle kuvapuoli alaspäin. Pelaaja voi olla myös sekoittavinaan ja vaihtavinaan kortteja, mikä on olennainen osa pelitaktiikkaa, mutta ei voi tässäkään vaiheessa vilkaista itse korttien hahmoja. Mitä pelaaja voi sitten tehdä, jos ja kun unohtaa, kumpi oli kumpi? Sääntökirja vastaa tähän lyhyesti ja nasevasti: se on voi voi.
Sekoitus olisi tarkoitus tehdä pöydän alla. Sinne ette tekään nyt kuitenkaan näe, sotkua siellä on kuitenkin.
Pelaaja voi myös väittää olevansa jokin korttien hahmoista. Mikäli hän ainoana esittää olevansa esimerkiksi kuningas, hän käyttää kuninkaan kykyä (saaden 3 kolikkoa) paljastamatta korttiaan. Muut voivat vastata haasteeseen vain, mikäli he väittävät myös olevansa sama hahmo omilla korteillaan. Tämän jälkeen haasteessa mukana olleet kortit paljastetaan, oikean hahmon paljastanut käyttää kortin kykyä ja itsensä väärin julistaneet joutuvat maksamaan pienen sakon oikeustalolle. Jatkuva sakkojen kerääminen on riskaabelia touhua, sillä mikäli joku joutuu liian monen väärän väitteen takia tai muusta syystä nollille, eniten rahaa kerännyt pelaaja voittaa pelin.
Kortit sisältävät kiitettävästi erilaisiin rahanhankkimiskeinoihin keskittyviä hahmoja. Edellä mainitut oikeustalon sakkorahat voi saada itselleen pelaamalla Tuomarin. Kuningatar ja Kuningas antavat pelaajalle 2-3 kolikkoa ihan tyhjästä (eli pankista), Piispa taas ottaa niitä rikkaimmalta pelaajalta. Varas vie kolikon naapureiltaan, ja Noita voi vaihtaa koko vähäisen omaisuutensa toisen jättipottiin. Leski hankkii itselleen silmänräpäyksessä kymmenen kolikkoa, joilla taas Huijari voi voittaa koko pelin. Sekasortoa ja suoranaista kauhua voi aiheuttaa pelaamalla Narrin, joka vaihtaa toisten pelaajien kortteja, tai Inkvisiittorin, joka rankaisee toista pelaajaa tämän tietämättömyydestä viemällä tältä 4 kolikkoa. Myös Vakoojan tiedonurkintataidoista on hyötyä. Näiden lisäksi mainitsen vielä, että erillinen lisäosa tuo mukanaan 13 muuta roolia, jotka lisäävät paitsi pelin elinikää, myös luovat peliin uudenlaista hauskuutta ja jännitystä. Lisäosa on sen verran hyvä, että suosittelen hankkimaan myös sen, mikäli Mascarade vähänkään uppoaa peliporukkaan.
Seuraavaksi pari vinkkiä. Ensin hauskuuden kannalta: sääntökirjassa olevat pelaajamääräkohtaiset korttikokoonpanot ovat lähinnä ehdotuksia, ja pelaajat voivat tehdä niiden pohjalta ihan omanlaisensa cocktailin rahanhankintaa ja kaaosta. Mikään ei varsinaisesti estä kokeilemasta muitakin hahmoja, sillä Mascarade kuitenkin on jossain määrin partypeli. Sitten käytännön vinkki: tämän pelin kortit kannattaa ehdottomasti suojata, sillä kortteja käsitellään usein varomattomasti ja itseltä näkymättömissä. Koska jokaista roolia on vain yksi kappale, pienikin jälki kortissa voi paljastaa roolin, mikä voi antaa pelaajalle merkittävän edun muuten epävarmuuteen perustuvassa pelissä.
Jatkuva epävarmuus onkin se tekijä, mikä erottaa Mascaraden monesta muusta bluffauspelistä. Sen sijaan, että tiedät varmasti valehtelevasi ja pyyhit pahimpia hikikarpaloita otsaltasi, voit usein vain toimia ja esittää väittämiä lähinnä hyvien arvioiden perusteella. Toki pelissä saa myös valehdella suoraan päin naamaa ihan tietoisesti, mutta muut voivat helposti uskoa sinua myös silloin, kun et ole aivan varma itsestäsi. Korttien sekoittelun johdosta toiset ovat suuren osan ajasta ihan yhtä kujalla kuin sinäkin! Mascaradessa syntyy myös usein hetkiä, jolloin et edes tiedä valehtelevasi tai puhuvasi totta. Tämä, jos mikä, helpottaa omituisella tavalla valehtelemisen tuskaa.
Mascarade sisältää ikään kuin monta eri peliä samassa paketissa. Mainitsinkin jo sanan partypeli, mikä sopii 4-13 hengelle, mutta myös kolmen ja kahden pelaajan muunnelmat ovat oikein toimivia tapauksia, joskin eri maailmasta. Kolminpelissä jokaisella on yhden sijaan kaksi korttia edessään. Kaksinpeli on vielä huomattavasti edellistäkin mutkikkaampi, sillä siinä kumpikin pelaaja käyttää peräti kolmea korttia, ja toisen harhaanjohdattamisella, haasteiden ajoittamisella ja puolustamisella on suurempi merkitys kuin muiden pelaajamäärien yhteydessä. Kaiken kaikkiaan Mascaradea pelaa erittäin mielellään – etenkin, kun pitää peliä vakavan väännön sijaan enemmänkin hullunkurisena ja viihdyttävänä mittelönä.
Kommentit
Lähetä kommentti