Sébastien Pauchonin Jaipur, jossa kauppiaat hankkivat arvoesineitä ja käyttävät kovana valuuttana kameleita, on ensimmäisiä korttipelejä, joita hankin lautapeliharrastukseni alkutaipaleella. Patchwork taas on kaksinpelikokoelmani viimeisin lisäys. Patchwork, tai kotimaisittain Tilkkutäkki, sisältää sellaisen teeman, joka pyrkii saamaan ompelijatkin – tiedän, että saatatte jollakin todennäköisyydellä olla siellä – kiinnostumaan abstraktien pelien iloista. On teennäisen vastakkainasettelun aika, kumpi peleistä voittaa?
Jaipur on kahden kauppaa. Raha loistaa pelissä poissaolollaan, mutta sen sijaan vaihtokauppa elää ja kukoistaa. Pelaajien välissä on torialue, josta pelaajat pääsevät käsiksi kultaan, jalokiviin, hopeaan, kankaisiin, mausteisiin ja nahkaan. Kahden tai useamman kortin saa torista käteensä, kun vaihtaa näitä kädessä olevien korttien ja/tai omien kameleiden avulla. Yhdellä tuotteella ei saa vaihtaa yhtä, vaan yksittäinen kortti vain otetaan käteen, ja pakasta nostetaan heti uusi puuttuvan tilalle. Torilla käydään siis kääntämässä, heh! Toripakassa vilisee paljon kameleita, jotka ovat oiva vaihtokaupan väline ja toimivat pelissä ikään kuin jokereina. Niitäkin saa haluta, mutta pelaajan pitää tällöin ottaa kaikki torialueen kamelit, vaikka vähempikin riittäisi. Mitkä markkinat!
Mikä lie nappikauppa on ollut Uwe Rosenbergillä mielessä, kun on Tilkkutäkin suunnitellut – emme voi tietää. Pelaajan päämääränä on saada eniten nappeja ostamalla napeilla mahdollisesti nappeja tuottavia, epämääräisen kokoisia tilkkuja pelialueelleen. Napit ovat paitsi pelin rahaa myös pisteitä, joista vähennetään pelin lopussa ankarasti kaksi pistettä jokaista peittämätöntä pelialueen ruutua kohti. Rahan lisäksi myös aika on Patchworkissä varsin suhteellinen käsite, sillä eri tilkuilla on nappiarvon lisäksi aika-arvo, joka kertoo, kuinka monta askelta pelaajan nappula liikkuu aikaradalla. Aikaradalla taaempana oleva pelaaja voi pelata useitakin vuoroja aina niin kauan, kuin hän on toista pelaajaa jäljessä. Pikaspurtilla voi kiilata toisen eteen ja hankkia täten arvokkaita nappeja aikaradalla liikuttujen ruutujen mukaan.
Molemmassa pelissä on näennäisen yksinkertaiset vuorot, mutta samalla mainiot mahdollisuudet rajoittaa vaihtoehtoja kanssapelaajalta. Tämä rajoittaminen voi parhaimmillaan toimia pelaajan hyväksi. Jaipurissa käsikorttirajoitus on 7 korttia, jota ei voi ylittää. Tämän täytyttyä pelaajan on pakko joko myydä kädestään tuotteita – ja kerätä toki samalla voittopisteitä – tai otettava rivin kamelit, minkä jälkeen torialue täyttyy uusista korteista. Tällä tavalla on hyvin todennäköistä saada napattua ne kaikkein arvokkaimmat tuotteet itselleen, toisen nenän edestä. Torin voi varsin usein tukkia aivan tyystin kameleilla, mikä tuo erityisen jännitteen siitä, kuka lopulta tyhjentää rivin ja milloin.
Patchworkissä tilkut eivät ole vapaasti valittavissa. Niistä on muodostettu ympyrä, ja pelaajan on mahdollista valita itselleen, yksi kerrallaan, vain kiertosuunnassa myötäpäivään olevien ensimmäisten kolmen joukosta. Nappula tulee valitun tilkun tilalle näyttämään uutta aloituspaikkaa ja kolmea uutta vaihtoehtoa. Jos pelaaja tarkkailee tilannetta, hän voi valita nappulan paikaksi sellaisen, joka antaa vastustajalle vaihtoehdoksi joko kehnohkon ja kalliin tilkun hankkimisen tai aikaradalla liikkumisen, antaen pelaajalle mahdollisuuden hankkia hyvä tilkku itselleen sopivalla hetkellä.
Sekä Jaipur että Patchwork tarjoavat siis parhaimmillaan mehukkaita pattitilanteita lyhyessä ajassa. Kumpi näistä peleistä sitten on parempi? Vaikka pelimekaniikat osuvat kummassakin tapauksessa nappiin, lopulta teema ratkaisee voiton. Tilkkutäkin sommittelussa ei ole, yllättävää kyllä, yhtään mitään vikaa, mutta siitä on vaikeaa erityisemmin innostua. Maharadjan uskotuksi kauppiaaksi tulemisessa on kuitenkin selkeän päämäärän lisäksi hohtoa, vaikkei Jaipurissa aitoa kultaa käsitelläkään.
Jaipurin kaupankäyntiin liittyy hienolla tavalla eräs ominaisuus, mitä en Patchworkissä havainnut, ja se on ahneus. Jaipurissa pelaajia palkitaan kolmen tai useamman samanlaisen tavaran myymisestä bonuspisteillä. Nämä ovat sitä suuremmat, mitä enemmän pelaaja kortteja kädestään myy. Myös kameleita voi kerätä lisäpisteiden toivossa. Tämä luo syyn pantata kortteja kädessä ja hamstrata kameleita, mutta miten käy ahneelle? Viekö toinen kuitenkin parhaat pisteet päältä omilla korteillaan?
Tuo korttien arvuuttelu, tai ylipäänsä salaisuudet ovat poissa Patchworkistä. Tilkkutäkissä kaikki informaatio on näkyvissä. Näin ollen satunnaisesti eteenpäin menevällä ei juuri ole mahdollisuuksia ihmistietokonetta vastaan, jos sellainen sattuu vastustajaksi. Vasta-argumentiksi voisi sanoa, että Jaipurissa pärjääminen liittyy tehokkaan laskemisen sijaan vahvasti tuuriin. Tähän sanoisin: kyllä, muttei liikaa, sillä ainakin tuuri tuntuu tasoittuvan tarpeeksi erien myötä, jättäen kuitenkin sopivasti tilaa yllätyksille. Osaavissa käsissä halvempikin kauppatavara muuttuu jättipisteiksi. Rohkenen siis väittää, ettei Jaipurkaan ole mikään tuuripeli.
Patchworkin ansioksi on kuitenkin mainittava, että pelissä on matala oppimiskynnys, ja sen sisäistää todella helposti. Kaikki strategiset ulottuvuudet eivät aukea vielä ensimmäisillä pelikerroilla, mikä on aina hyvän pelin merkki. Jaipur kuitenkin vie voiton kaupankäyntiteemallaan, mikä kuitenkin näkyy vain jotenkuten pelissä. Rahaahan ei ole kenelläkään, tavaroita voi usein vain ottaa, kameleita on kuin pupuja jne. Hetkinen, onkohan minua huijattu? Väliäkö sillä. Nähtävästi pidän huijatuksi tulemisesta. Entä ompelijat? Huhuu, oletteko siellä?
Kommentit
Lähetä kommentti