Skull - valehtelemisen sietämätön penseys?

Musiikin moniosaaja Lasse Kurki kertoo Lemonator-yhtyeensä kokoelmalevyn Yesterday Was Good (2004) kansivihkossa, että popkappaleista yksinkertaisimmat ovat itse asiassa kaikkein vaikeimpia tehdä. Nykyään, viidessä minuutissa kyhättyjen ja unohdettujen biisien aikakaudella, onkin entistä helpompaa nähdä, milloin on vain käytetty tylsiä, jo kuluneita ideoita. Toisaalta on myös yhä vaikeampaa huomata, milloin vanhan pohjalta onkin luotu uutta, keksitty jotain omaperäistä. Miten siis tänä päivänä luodaan helpolta ja jo ensimetreillä tutulta vaikuttava teos niin, että lopputuloksessa on vielä uutta särmää, jotain omalaatuista?

Palataanpa päiväjärjestykseen, musiikista lautapeleihin. Kerron teille Hervé Marlyn luomasta, tai pikemminkin "uudelleen löydetystä, jo perinteikkäästä" pelistä nimeltään Skull. Uskokoon, ken haluaa, sillä Skull on bluffauspeli, kaiketi ohjekirjan esittelytekstiä myöten.

Skullia pelataan lasinalusia muistuttavilla kiekoilla, joiden taustalla on yhtä pelaajaa kohden kolmessa kukka ja yhdessä pääkallo. Pelaajat asettavat vuorotellen neljästä kiekostaan yhden eteensä paljastamatta sen taustaa muille. Ensimmäisen valmistavan kierroksen jälkeen pelaajat jatkavat vuorotellen kiekkojen pinoamista, kunnes joku pelaajista julistaa, kuinka monta pöydällä olevaa kiekkoa tämä voi kaiken kaikkiaan kääntää osumatta yhteenkään kalloon. Tämän jälkeen muut voivat vuorollaan joko korottaa lukemaa tai passata. Lopulta jäljelle jääneen pelaajan on lunastettava lupauksensa ja käännettävä kiekkoja yksitellen.


Kuvassa kiekkoja kuudelle pelaajalle, näkyvissä kukat ja kallot kolmelle.

Jos pelaajan lausuma lukema on suurempi kuin omien, jo paljastettujen kukkien määrä, hän jatkaa kääntäen toisten pelaajien kiekkoja. Tällöin hän siis jatkaa jonkun pinon päällimmäisestä kiekosta, edeten yksi kerrallaan, ja voi halutessaan vaihtaa täysin vapaasti eri pinojen välillä. Pelaaja voittaa, kun on onnistunut suorituksessaan ja välttynyt kalloilta kahdesti. 

Pelin edetessä pelaajilta vähenee kiekkoja väärien veikkausten ja epäonnistuneiden valehteluyritysten myötä. Jälkimmäisiä tapahtuu, kun muut eivät nappaakaan syöttiä pelaajan panostuksesta huolimatta, minkä jälkeen valehtelija itse joutuukin oman kallonsa uhriksi. Tästä selviääkin, että pelaajien pinot eivät suinkaan ole aina vaarattomia, vaikka sitä kuinka hienovaraisesti toisin uskottelisi. Pelaaja saa tosin tämän arviointivirheen päätteeksi valita itse, minkä kiekoistaan poistaa pelistä. Sen sijaan väärän veikkauksen sanktiona pelaaja menettää yhden kiekoistaan sattumanvaraisesti. Kun pelaaja menettää viimeisen kiekkonsa tai hänen ainoa kiekkonsa paljastuu kalloksi, hän putoaa pelistä.

Tuurikin voi välillä ratkaista pelin, mutta taktikoinnin varaa on. Kiekkojen kääntäjä aloittaa joka tapauksessa seuraavan kierroksen, ja voi näin päästä niskan päälle ja määrätä kierroksen kulun, esimerkiksi haastamalla muut ensimmäisenä vailla mitään totuuspohjaa.

Sininen on voittanut jo kerran ja kääntänyt alustansa. Hän sanoo kääntävänsä neljä kiekkoa ja paljastaa omansa ensin. Vihreällä oli kukka, mutta violetilta paljastuikin kallo. Olisikohan kannattanut jatkaa vihreän pinoa vai siirtyä muualle?

Miksi ihmeessä aloitin tekstini musiikillisella johdannolla? Tälle on syynsä. Totuus on, että en näe, mihin kohtaan Skull asettuu aiemmin mainitsemassani rajanvedossa. Onko Skull lähinnä kehno jäljitelmä aiemmasta? Ensimmäiset yritykseni saivat pitämään peliä yhdentekevänä. Aioin itse asiassa jo lytätä tällä perusteella Skullin täysin, mutta tekstin sisältö lieventyi pelikertojen myötä lopulta nykyiseen muotoonsa.

Kolmella pelaajalla panostukset ja korotukset jäivät väkisin vaisuiksi, sillä varovaisen etenemisen myötä kiekkoja kertyi pöydälle vain vähän. Parhaimmillaan käänsimme 7-8 kukkaa, mutta tätä tapahtui vain harvoin. Pienillä pelaajamäärillä peli ei ole varsinaisesti huono, mutta ei tällöin myöskään yksinkertaisesti pääse oikeuksiinsa. Skull hyötyykin selkeästi suuremmasta ja ennen kaikkea samalla aaltopituudella olevasta joukosta.


Uskottekohan minua?

Komponenttien ja varsinaisten sääntöjen sijaan tarkastelu tulisikin kohdistaa metapeliin, sillä ilman sitä Skull on käytännössä vain kasa lasinalusia - kuin helppo popkappale ilman terävää sävelkynää. Skullia voi sanoa kyllä äärimmilleen riisutuksi versioksi Bluffista (tai Liar's Dicesta tai Perudosta jne.), josta on poistettu nopat ja näin suurin osa todennäköisyyslaskennastakin. Toisaalta tämän karsimisen myötä toisten ajattelun selvittämisen ja eleiden tulkitsemisen rooli on vain korostunut Skullissa.

En voi kuitenkaan korostaa liikaa sitä, että helppoudestaan ja välittömästä tuttuudestaan huolimatta Skull ehdottomasti vaatii oikeanlaisen peliseuran toimiakseen. Skull ammentaa hyvin vanhasta, ja pelille on aikansa ja paikkansa, mutta omalla kohdallani tilanne ei ole muuttunut. Jään kaipaamaan särmää, jota pelilaatikko ei minulle suoraan tarjoa.



Lemonatorin loistava, edelleen vaivattomalta kuulostavia pophelmiä tarjoava Yesterday Was Good.