The Quest for El Dorado vs Valletta

Hei taas! Versus-juttusarja etenee jo kolmanteen, tähän asti grandiöösimpään osaansa. Tällä kertaa lautapelien välisessä kaksintaistelussa on myös mukana ihan oikea teema, sillä nyt vastakkain asettuvat vuonna 2017 ilmestyneet suunnittelijakonkareiden ensikosketukset pakanrakennukseen. Toisessa nurkassa on The Quest for El Dorado Reiner Knizialta ja toisessa Valletta Stefan Dorralta.

Molemmat mestarit ovat ammentaneet Dominionin rungosta ja luoneet sen pohjalta helposti lähestyttäviä pelejä. Kuinka pelien keskinäisessä kamppailussa lopulta käykään?

Kuvassa on pakanrakennuksen ensimmäiset ainekset, eli Vallettan ja The Quest for El Doradon aloituskortit yhdelle pelaajalle.

Jos pakanrakennus on peligenrenä tuiki tuntematon, niin ei hätää: tässä sen perimmäinen idea pähkinänkuoressa. Jokaisella pelaajalla on omat korttipakkansa, joissa on aluksi täsmälleen samat lähtökohdat muiden pelaajien pakkojen kanssa. Kukin pakka sekoitetaan, minkä jälkeen pelaaja voi käyttää käteensä nostamiaan korttejaan esimerkiksi toimintoihin tai muiden korttien ostamiseen. Nämä uudet ja käytetyt kortit päätyvät lopulta pelaajan henkilökohtaiseen poistopakkaan. Kun nostopakka aikanaan tyhjenee, pelaaja sekoittaa poistopakkansa uudeksi nostopakaksi. Kortit kiertävät näin kehää pelaajan itse luomassaan koneistossa.

Korttien kierron nopeus vaihtelee eri peleissä. Vallettassa kierto on jatkuvasti samanlainen, sillä viiden kortin kädestä pelataan vuorolla vain kolme korttia, joko toiminnoilla tai ilman. The Quest for El Doradossa taas neljää käsikorttia voi käyttää kädestä vapaammin, jolloin useamman kortin voi käyttää toimintoihin, säästää myöhemmäksi tai jopa laittaa suoraan poistopakkaan.

Tarkoitus on, että pelaaja myös vähitellen poistaa vaatimattomampia aloituskorttejaan ja loisi koneistostaan tiiviin. Näin pelaaja pääsee hyötymään sen parhaimmista korteista yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta jopa toteuttamaan pelin vaatiman voittoehdon.

Retkikunnilla on jo alusta asti kova kiire kohti El Doradoa.

The Quest for El Doradossa voitto saavutetaan sangen suoraviivaisesti: ehtimällä ensimmäisenä El Doradoon. Mikäli useampi pelaaja pääsee maaliin samalla kierroksella, tällöin eniten esteitä (tai tasatilanteessa suurimman esteen) selättänyt pelaaja on voittaja.

Tie perille on kuitenkin pitkä, mutkitteleva ja ennen kaikkea monimaastoinen. Kulku viidakossa, savannilla, vesillä ja yli muiden esteiden vaatiikin pelaajalta kuhunkin maastoon sopivia käsikortteja. Jotta pelaaja voi päästä retkikuntanappulallaan viereiseen ruutuun, pelatun kortin tulee siis olla tämän ruudun kanssa samanvärinen ja samalla riittävän vahvuinen. Jos kortti sisältää enemmän samanlaisia symboleja kuin viereinen ruutu, matkaa voi jatkaa samalla pidemmällekin. Retkikunta voi edetä esimerkiksi yhdellä hankkimallaan isolla viidakkoveitsellä kerralla kuuden machete-symbolin edestä, kun taas merikapteenin avulla se pääsee soutamaan eteenpäin kolmen airon verran. Näitä ja muita vahvempia kortteja voi luonnollisesti ostaa lisää rahalla (jota ovat siis keltaiset kortit sekä kaikki yhden kolikon arvoiset, muunväristen korttien muodostamat parit).

Kuvassa The Quest for El Doradon ostorivi sekä muita hankittavia kortteja. 

Turvautuminen hankittuihin vahvistuksiin kannattaa yrittää ajoittaa oikeaan hetkeen, sillä nämä käyvät ensin poistopakassa ja päätyvät nostettaviksi vasta myöhemmin. Kaiken lisäksi monet näistä poistuvat käytön jälkeen kokonaan pelistä. Suunnitella voi myös heikompien korttien suhteen, sillä näistä voi päästä tarkoituksella eroon kiertämällä loitompana rastiruuduissa tai pelaamalla violetteja toimintokortteja.

Suunnittelu ei ole missään vaiheessa hankalaa, sillä kartta helpottaa The Quest for El Doradon omaksumista oikein urakalla. Kartta ohjaakin pelaajia ostamaan tiettyjä kortteja pelin aikana paljon suoremmin kuin esimerkiksi Dominion ikinä pelkillä korttipinoillaan. Tästä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki El Doradolle.

Miltä Valletta sitten näyttää?

Valletta on rakentumassa parhaillaan. Jean Parisot de Valette myhäilee tyytyväisenä.

Vallettan kaupunkimaisema muodostuu laattojen sijaan 20-30 tonttikortista, pelaajamäärän mukaan. Pelaajan on tarkoitus saada kahdeksan taloaan pystytettyä joillekin kadun molemmilla puolilla olevista korteista. Talojen rakentaminen näille maksaa sekä rahaa että vaihtelevan määrän kiveä, tiiliä ja puuta. Rakennetut talot tarjoavat pelaajalle lisää resursseja pelin aikana sekä voittopisteitä pelin lopussa. Päivitettyjen talojen kohdalla nämä voittopisteet ovat lopulta kaksinkertaiset.

Pakanrakennuksen kannalta olennaista on, että talojen rakentaminen on samalla tärkein tapa saada lisää kortteja pakkaan. Tontilta saatu kortti menee suoraan pelaajan käteen, jolloin korttia voi käyttää vaikka saman tien. Jokaisella pelaajalla on pakassaan joukko työläisiä sekä Vallettan perustajaa, Jean Parisot de Valettea kuvaava kortti, jonka avulla pelaaja voi palkata lisää väkeä pelialueen ulkopuolelta ja poistaa turhia kortteja kädestä. Samalla Jamppa liikkuu kadulla violetilla nappulallaan ja palkitsee pelaajaa joka kerta satunnaisella resurssilla sekä kahdella lisäpisteellä silloin, kun pelaaja muuttaa kaupunkimaisemaa kyseisen nappulan lähettyvillä.

Tässä esimerkissä vihreä pelaaja hyötyy aiemmasta talostaan sinisellä tontilla ja rakentaa uuden talon yhden kullan halvemmalla hinnalla. Pelaaja maksaa siis tontista vain yhden puun ja tiilen. Kuva voisi koskea myös talon päivittämistä, jolloin kustannus ei vaadi enää kultaa ja tonttikortti käännetään ympäri. Kas, Jamppakin on sopivasti paikalla.

Pelin loppuvaihe voi käynnistyä jonkun pelaajan talojen loppumisen johdosta tai silloin, kun Jamppa on saapunut kokonaan kaupungin toiselle laidalle. Kolmas vaihtoehto on, että joku pelaajista pääsee 25 pisteeseen tai sen yli. Lopulta eniten voittopisteitä kerännyt pelaaja on voittaja. Loppuehdon täyttymisen jälkeen ja siihen, että peli on täysin ohi, menee tosin vielä tovi, sillä Vallettan lopussa kukin pelaaja yhdistää nosto- ja poistopakkansa uudeksi pakaksi ja käy tämän kokonaan läpi vielä kerran normaaliin tapaan.

Tällöin pakan kannattaisikin olla paksu ja pullollaan voittopisteitä tuottavia toimintoja. Tämä on ajatuksena jokseenkin ristiriidassa tehokkaan tiivistämisen periaatteen kanssa, mutta toisaalta samalla oikein nokkela piirre, joka erottaa Vallettan monista muista pakanrakennuspeleistä. Bravo!

Pelaajien pakat pysyvät sekä The Quest for El Doradossa että Vallettassa turvassa muilta pelaajilta. Näiden pakkojen korttivalikoimiin voi kuitenkin vaikuttaa hieman rajaamalla ostomahdollisuuksia. Kun El Doradossa ostettavien korttien rivin paikoista yksi tyhjentyy, pelaaja voi tämän jälkeen ostaa markkinoiden ulkopuolelta uuden kortin. Samalla pelaaja laittaa loput kyseisestä korttisetistä tarjolle muidenkin ostettavaksi. Vallettassa taas tietyn lisäkortin saanti on suoraan yhteydessä tontin lunastamiseen, joten kortin voi napata vain maksamalla tontin vaatimat rahat ja muut resurssit ensimmäisenä. Tosin tässä tehtävässä helpottaa hieman se, että mitä tahansa kiven, puun, tiilen ja rahan yhdistelmää voi vaihtaa 3:1 suhteella toiseen resurssiin.

Peleissä on mukana myös jonkin verran suoraa vuorovaikutusta. Vallettassa pelaaja voi sinisillä korteillaan ottaa ja varastaa toisilta resursseja. Kyllähän se vähän kirpaisee, kun uuden kortin saanti jääkin yllättäen pienestä kiinni. Tämä on kuitenkin suhteellisen kevyttä verrattuna siihen, kuinka reitti kohti El Doradoa tukitaan. Toisten nappuloiden ohittaminen ei olekaan niin helppoa, sillä niiden läpi ei voi kulkea lainkaan. Kun ottaa huomioon, ettei vuorien ylikään pääse, muiden pelaajien etenemistä voidaan hankaloittaa pelissä melkoisesti.

Loppu häämöttää jo, Vallettassa ja tämänkertaisessa kaksintaistelussa. Punainen pelaaja on päässyt 25 pisteeseen. Tämän johdosta uuden nostopakan kortit pelataan vielä kerran. 

Mainitaan vielä ennen kutkuttavaa päätöstä, että kaikki tämän jutun kuvat ovat liittyneet tähän asti kaksinpeleihin. The Quest for El Doradon kohdalla kummallakin pelaajalla on käytössään kaksi nappulaa, mutta edelleen vain yhdet kortit, joilla kunkin nappulan liikkeitä jaetaan yksitellen. Kummankin retkikunnan on päästävä perille asti, jotta pelaaja voi voittaa. Tämä sääntö toimii hyvin tällaisenaan suoraan laatikosta.

Sen sijaan Vallettan englanninkielisen painoksen säännöt ovat harmillisesti puutteelliset. On nimittäin tarkoitus, että Jean Parisot de Valette antaa pisteitä myös talojen päivittämisestä (ollessaan kohdalla), ei siis ainoastaan rakentamisesta. Onneksi Stefan Dorra on julkaissut sivuillaan Vallettaan viralliset variantit, joiden käyttö on aivan ehdottoman suositeltavaa kaksinpeleissä, sillä muuten iso osa pelistä ei yksinkertaisesti toimi kunnolla. Ensimmäinen muutos koskee Jamppaa. Kadun tynnyrit laitetaan kaksinpeleissä vain joka toiseen ruutuun. Kun Jampan on aika liikkua, tämä harppaakin tynnyristä seuraavaan ylittäen ruudun ja pääsee siten kadulla pidemmälle koko pelin aikana. Näin yksi pelin loppuehdoista on oikeasti realistinen. Toinen sääntö liittyy aloitukseen: kaikki saavat samat alkuresurssit – yhden kutakin – mutta aloittava pelaaja pelaa vain yhden kortin ja toinen pelaaja kaksi, minkä jälkeen peliä jatketaan normaalilla rytmillä. Nämä ovat oleellisia, peliä parantavia päivityksiä, joiden olisi suonut olevan mukana säännöissä alusta asti. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Jos on aivan pakko halkoa hiuksia, voisin sanoa, että Vallettalla on melko satunnaisen korttiasetelmansa ansiosta ja etenkin kaksinpelikertojen välillä hieman enemmän vaihtelua kuin The Quest for El Doradossa. Jälkimmäisen kohdalla laatoista muunneltava kartta häivyttää kyllä huolen pelien samankaltaisuudesta käytännössä olemattomiin. Asia ei kuitenkaan poistu aivan kokonaan, sillä kaikki kortit ovat jokaisessa pelissä jollain tavalla läsnä.

No nyt olemme perillä. Kiitos, että olet jaksanut lukea tänne asti.

Olisi tehnyt kovasti mieli antaa tällä kertaa voitto altavastaajalle. Valletta ei ole juuri kerännyt huomiota, vaan peli on aivan suotta hautautunut ilmestymisvuotensa valtaisan pelijulkaisuvuoren uumeniin, niin kuin niin moni nykypäivänä. The Quest for El Dorado on kuitenkin syystäkin hitti ja selkeämmin suuremman yleisön peli, kuten pelin saama Spiel des Jahres -ehdokkuuskin sen osoittaa. Peli on saanut paljon peliaikaa meidänkin pöydällämme ja tuottanut iloa myös ei-harrastajien keskuudessa. Näin ollen voitto meneekin tällä kertaa The Quest for El Doradolle.

Valletta voisi nauttia parempaakin menestystä, sillä se ei ole varsinaisesti mitenkään merkittävästi El Doradoa vaikeampi peli. Yksi hidaste tälle kuitenkin on ollut – ainakin näin kuluttavan kansan näkökulmasta katsottuna: nimittäin Z-Man Gamesin jokseenkin poskettomalta tuntuva pelien hinnoittelu. Komponenttien määrä ja/tai laatu ei vastaa aivan sitä, mitä monilta muilta julkaisijoilta on jo samalla summalla totuttu nykyään saamaan. En tiedä, miksi tilanne on Z-Manin kohdalla näin, mutta osittain tämän – joko totuuden tai mielikuvan – takia Valletta päätyikin haltuuni vasta pitkän harkinnan jälkeen, kanneltaan vaurioituneena ale-kappaleena. Olen lopulta iloinen siitä, että tuli annettua Vallettalle mahdollisuus.

Suosittelen siis joka tapauksessa testaamaan myös Vallettaa, tämänkertaisen kaksintaistelun lopputuloksesta huolimatta. Sekä The Quest for El Dorado että Valletta ovat todella oivaltavia näkemyksiä pakanrakennuksesta, mikä saa minut nyt viimeistään harkitsemaan vakavasti Dominionista luopumista.