The Red Cathedral

Tunnettujen nähtävyyksien syntyvaiheet ovat monesti otollista maaperää myös europelien taustatarinoille, ja niin on nytkin. The Red Cathedral on Devirin vuoden 2020 julkaisu 1–4 pelaajalle, jossa rakennetaan Pyhän Vasilin katedraalia tsaari Iivana Julman valvovan silmän alla. Tässä vaiheessa kenelläkään ei ole hätää, sillä pelin suunnittelijat Sheila Santos ja Israel Cendrero tietävät kyllä, mitä tekevät. 

The Red Cathedralissa katedraali koostuu kupoleja ja näitä alempana olevia kerroksia kuvaavista korteista. Pelaajat saavat voittopisteitä ja kolikoita rakentamalla kirkkoa. Kortit vaativat resursseja, joita pelaaja voi tuoda vuorollaan vain varaamiinsa katedraalin osiin, maksimissaan kolme kerrallaan. 

Resursseja — kiveä, puuta, tiiltä, kultaa ja jalokiviä — kerätään rondelin äärellä, eriväristen noppien avulla. Pelaaja liikuttaa valitsemaansa noppaa sen silmäluvun verran myötäpäivään, sektorista seuraavaan. Jos pelaaja käyttää oman väristä tai valkoista noppaa ja maksaa kolikoita, nopalla voi liikkua lisäaskelia. Tämän jälkeen pelaaja saa resursseja uuden sektorin mukaan ja siinä olevien noppien lukumäärän verran (vrt. Mallorcan tuulimylly). Lisäksi pelaaja voi hyödyntää nyt vastaavalla rondel-laudan nurkalla olevan kiltakortin kykyä. 

Tässä vaiheessa säännöissä muistutetaan heittämään kaikki nopat sektorilta, jolta resurssit juuri kerättiin. Koska tämä voi muuten unohtua helposti, ehdotan noppien heittämistä jo hieman aiemmin, heti niiden liikuttamisen jälkeen. Noppien silmäluvuilla ei ole tällöin enää suurta merkitystä, mitä pelaajan loppuvuoroon tulee. Lisäksi uudet numerot nopeuttavat ja helpottavat samalla myös seuraavan pelaajan vuoroa. 

Liikaa ei kuitenkaan kannata kerätä, sillä pelaajan omalle laudalle lippujen lisäksi alussa vain kuusi resurssia, eikä uusilla voi suoraan korvata vanhoja. Rakentamisen lisäksi pelaaja saa lisää tilaa laudalleen käyttämällä lippuja ja varaamalla katedraalin kerroksia. 

Varauksen yhteydessä pelaaja voi lunastaa kortilta lisäedun yhdelle pelaajalaudan vapaalle paikalle ja näin hyötyä tästä loppupelin ajan käyttäessään tietyn väristä noppaa. Nopparondelia siis tehostetaan pelin aikana kevyellä noppakoneistolla, mitä ei kannata etukäteen pelätä, sillä tämä kokonaisuus ei (kiltakorttien kanssakaan) pistä päätä pahasti pyörälle. Mainiota! 

Se, minkä osan pelaaja tornista saa, riippuu aiemmista varauksista, sillä nämä tehdään pohjasta alkaen. Tämä rajoittaa mahdollisuuksia ja samalla antaa tilaa taktikoinnille: ovelimmat kun voivat silloin tällöin tehdä varauksia ilman minkäänlaista aikomusta tehdä varsinaista työtä loppuun asti. Pelaajan kannattaa kuitenkin varoa, ettei ylemmät kerrokset valmistu ensin ja aiheuta tärkeitä pistemenetyksiä. 

Molemmat pelaajat ovat juuri menettäneet yhden voittopisteen ylempänä olleen valmistuneen kerroksen takia.

Tästä päästäänkin The Red Cathedralin toiseen pihviin eli pisteisiin. Näitä on itse asiassa kahta eri laatua: sekä tavallisia voittopisteitä (pelissä recognition = tunnustus) että ns. mainepisteitä (prestige), joita kumpaakin seurataan samalla pistemerkillä. Maine on arvossaan pisteradan alkupäässä ja vastaa aluksi neljää–viittä tavallista pistettä. Tämän arvo laskee vähitellen kahteen ja lopulta vähäiseen yhteen pisteeseen. 

Tästä syystä pelaajan kannattaa ajoittaa esimerkiksi katedraalin koristelua oikein, jotta saa jalokivien ja resurssien myötä asetetusta ovesta, kaaresta tai rististä enemmän mainetta ja ihailua osakseen. Tai sitten inhoa, sillä pelaaja voikin viimeistellä aivan kenen tahansa muuten valmistuneen alueen ja vaikuttaa näin pelin loppupisteytykseen. 

Pisteet katsotaan lopussa torneittain. Valmistunut, värikkäämmälle puolelle käännetty kortti on kahden pisteen arvoinen, ja jokainen ornamentti on yksi lisäpiste. Kuka lopulta saakaan pisteet, se riippuu lippujen ja koristeiden lukumäärästä. 

Kun yksi pelaajista on rakentanut valmiiksi kuudennen korttinsa katedraalista, peli lähestyy loppuaan. Viimeisten vuorojen ja mahdollisen pienen mainepistetakapakin jälkeen ratkaistaan alue-enemmistöt kustakin kirkon tornista. Pelaaja, jolla on eniten lippuja ja koristeluja (jotka ovat tässä vertailussa samanarvoisia), saa koko tornin pisteet. Toiseksi tullut saa tästä puolet, kolmas puolet edellisestä jne. 

Kaksinpelissä loppupisteytys on vielä tiukempi, sillä toinen joutuu tyytymään vain yhteen kolmasosaan — ellei sitten onnistu luomaan tornissa tasapeliä ja kummallekin pelaajalle puhdasta nollatulosta. Hieman Las Vegasin tyyliin siis, joskin ilman vastaavaa yllätyksellisyyttä. 

Olen pelannut The Red Cathedralia vain kaksin- ja soolopeleinä enkä oikeastaan kaipaakaan pelin ääreen tätä enempää pelaajia. Kaksinpeli kun on sulava sekoitus resurssinoppien tarjoamia aivopähkinöitä (jolloin rondel on vuorojen välillä hallitumpi) ja kiivasta kontrollia kirkkokorteista. 

Soolopeli on ennalta-arvattava, mikä on tällä kertaa hyvä asia. Ivan-botti tekee alussa sekoitettujen korttien päätoiminnot samassa järjestyksessä koko pelin ajan (vain nopat vaihtavat paikkaa) ja tunkee lippuja ja ornamentteja pelaajan tielle. Kilpailu Ivania vastaan on sujuva tapa opetella itse peli ja kantaa hyvin myös näitä ensiaskelia pidemmälle. 

Soolopelissä Ivan saa kohta taas toimittaa kerralla neljä resurssia (sillä ei ole väliä, mitä).

The Red Cathedralissa on tarjolla oivalluksia, joiden merkittävyys vaihtelee neronleimauksen ja yhdentekevyyden välillä. Kehun edelleen noppakoneistoa, joskin ihmettelen hieman, onko sen aktivoinnilla sittenkään oikeaoppista järjestystä vai ei. Tämän vaikutus on tosin suurempi pelaajalaudan vaikeammalla puolella, jolla ornamentit vapautuvat käyttöön vasta pienen välivaiheen kautta. 

Pidän myös pikkukikasta, jolla on mahdollista pakittaa pisteradalla edelliseen mainepisteeseen (vieläpä useaan otteeseen) ja saada tästä vastineeksi tarpeellisia pikkurahoja, vaikkapa lisäliikkeitä ja resurssien vaihtoa varten. Toisaalta näen toisen palkkiovaihtoehdon, uuden noppienheiton, jokseenkin ajanhukkana, johon en ole turvautunut peleissä vielä kertaakaan. 

Monessa yhteydessä on painotettu sitä, kuinka paljon peliä on saatu mahtumaan The Red Cathedralin pieneen laatikkoon. Jos fyysinen koko on pelin valinnassa olennainen tekijä, niin tällä perusteella The Red Cathedralin kanssa ei oikeastaan voi mennä vikaan. Pieneen tilaan on ahdettu kiitettävä määrä komponentteja ja ilmassa on silti kookkaampien, temaattisesti samankaltaisten pelien tuntua. Voisinkin hyvin ajatella korvaavani hyvin palvelleen Freskon tällä pelillä ja ryhtyä koristelemaan katedraalia muraalin maalaamisen sijaan, ilman että tulee edes ikävä. (Heipähei.) 

Entä jos vastaavia aikomuksia ei ole? Siinä tapauksessa valinta on vaikeampi, sillä The Red Cathedral on vain hyvä, muttei varsinaisesti vallankumouksellinen peli. Sillä kuitenkin on kuin onkin oma, hieman hento ääni, jota toimiva nopparondel ja -koneisto sekä pistekikkailu lopulta vahvistavat. Näin ollen päädyn antamaan The Red Cathedralille nyt vain maltillisen suosituksen. Toivottavasti Iivana Julma ei vaan saa kuulla tästä.