Arboretum – ajattoman korttipelin äärellä

Kaipaan kesää. Kävimme kesälomalla perheen kesken useita kertoja Elimäellä sijaitsevalla Arboretum Mustilalla. Alue on erityisen tunnettu vierasperäisistä havupuistaan ja alppiruusuistaan, joiden kukoistuksen huippu on vuosittain touko-kesäkuun tienoilla. Luonnon helmassa voi valita polkunsa vapaasti, jolloin kasvustoa katsellessa mieli virkistyy eikä hampaiden kiristelystä ole tietoakaan. 

Miten onkaan laita, kun käsittelyyn otetaan Dan Cassarin suunnittelema Arboretum? Onko tämä korttipeli yhtä leppoisaa ajanvietettä? Lyhyt vastaus on ei, sillä Arboretumissa kaiken a ja o on kortinhallinta. Beth Sobelin luoma kuvitus tekee kyllä parhaansa viedäkseen ajatukset edes hetkeksi pois jatkuvista kriittisistä päätöksistä. Pidempää vastausta ja lopullista johtopäätöstä hakevat, nauttikaa samalla lukiessanne Mustilalla otetuista kuvista. Tällä kertaa matka on määränpäätä tärkeämpää. Tervetuloa. 

Mitä tehdä? Mihin mennä?

Näin Arboretum alkaa. Pelaaja aloittaa vuoronsa nostamalla pakasta kaksi korttia lisää seitsemän kortin aloituskäteensä. Tämän jälkeen hän pöytää näistä käsikorteistaan yhden omaan arboretumiinsa ja poistaa toisen omaan poistopakkaansa. Tämän jälkeen seuraavat pelaajat toimivat samoin, tosin pienellä ja samalla merkittävällä muutoksella. Kahden lisäkortin nosto voi nimittäin kohdistua yhteisen nostopakan lisäksi myös kaikkien pelaajien poistopakkoihin. 

Arboretumissa pelaajan on tarkoitus haalia käteensä parhaimmat mahdolliset kortit, joiden yhteissummalla tämä voi lunastaa itselleen omat pisteet kultakin puulajilta. Näitä on mukana pelissä 6–10 kpl, pelaajamäärän mukaisesti. Jokaisessa puulajissa esiintyy numerot 1–8 ainoastaan kerran. Jokainen kortti on siis uniikki. Juuri mistään käsikortista ei näin tekisi mieli luopua. Jokin on kuitenkin joka vuorolla pakko asettaa poistopakkaan ikään kuin tarjottimelle, muiden saalistettavaksi. 

Matkaan punaiselle polulle. Pidän nämä visusti itselläni. Toivottavasti tämä ei kostaudu.

On sitten eri asia, ovatko muut kiinnostuneet juuri poistamastasi kortista. Ehkä kyllä, ehkä eivät: ehkä he painivatkin omien ongelmiensa kanssa. Näin ollen voit toivoakin saavasi poistamasi kortin pian takaisin käteesi. Saatat näin onnistua säilyttämään esimerkiksi ylläolevan kuvan mukaisten Royal Poinciana -korttien muodostaman yhteisluvun 13 kädessäsi jollakin ilveellä pelin loppuun asti. 

Joudun kuitenkin kertomaan, että nämä sinänsä olennaiset käsikortit eivät olekaan yksin se keino, millä pisteitä kerätään. Saman lajin kortteja olisi nimittäin hyvä olla myös pöydällä. Viivytäänpä sen äärellä hetken aikaa. 

Kaksinpelissä muodostuneita arboretumeja ja keskeneräisiä polkuja. Poistopakkojakin on syytä katsoa tarkkaan: nyt tarjolla olisi kaksi lisäpistettä Vaahtera-8:n muodossa.

Jos nousevassa numerojärjestyksessä etenevä polku alkaa ja päättyy samaan puulajiin, se on mahdollista pisteyttää. Numeroita on toki mahdollista jättää välistä. Lisänumeroista on kuitenkin hyötyä, sillä poluista saa lähtökohtaisesti yhden pisteen per kortti. Etuna on, jos neljän kortin tai tätä suuremman mittaisen polun kaikki kortit ovat samaa puulajia – kuten kuvan etualan vaahteroilla tai vastustajan kirsikkapuilla – tällöin pisteitä voi saada tuplaten. 

Olin äsken tarkoituksella epämääräinen, sillä mitään ei voi kuitenkaan vannoa suoraan. Yksi syy tähän on se, että ykköset ja kahdeksikot ovat Arboretumin arveluttavimpia kortteja. Polulla ollessaan 1 tuo yhden ja 8 kaksi lisäpistettä. Entäpä sitten kädessä? Käteen jätetty 8 on todella voimakas kortti näin lopun yhteenlaskun kannalta, ellei vastustaja ole sitten sattunut jemmaamaan itselleen käteensä ykköstä. Siinä tapauksessa kahdeksikon arvo onkin pyöreä nolla. Ai kun kiva.

Kas tässä: mieltä rauhoittava atsalea. 

Onneksi nostopakka tuo mukanaan peleihin yllätyksiä. Suuremmaksi onnekseni Arboretum ei olekaan varsinaisesti muistipeli. Olemme itse asiassa voineet jättää peleissämme poistopakkojen numerot näkyviin muutenkin kuin päällimmäisten korttien osalta, viuhkamaisesti. Se, lisääkö näkyvillä oleva tieto täten nautintoa vai ihan silkkaa piinaa, on sitten kokonaan toinen kysymys. 

Oma mielipiteeni Arboretumista ei ole vielä täysin muodostunut. En ainakaan aluksi pitänyt täysin siitä, kuinka pelissä voi saada nolla pistettä useammasta polusta riippumatta siitä, kuinka pitkän ja huolellisen valmistelun on pelin aikana tehnyt. Voitolle on toki mukavaa päästä, mutta toisessa tapauksessa tämä jättää helposti tyhjän olon. Tuliko tehtyä kaikki aivan turhan takia? Enkö saanut edes miinuspisteitä? 

Loppu voi siis lässähtää. Mutta, jos ajattelemmekin välillä vaisun lopputuleman ja määränpään sijaan pelin aikana tehtyä matkaa, saatamme sittenkin päästä johtopäätöksessä oikeille jäljille. Arboretum tuo mieleen paljon vanhemmat korttipelit ja tarjoaa näiden tapaan, ja noin puolen tunnin kestollaan, lähes klassisen tunnelman, minkä äärellä voin kuvitella jo olleeni iät ajat. Harvemmin tällaisia tulee nykyään vastaan. Näin ollen olenkin pitänyt nyt huolen, että Arboretum ja minä kuljemme vielä uudestaan samalla tiellä.