Pelaajien valinta 2020 – kuulumisia

Kesätauon jälkeen onkin tullut aika päivittää, mitä oikein kuuluu. Pelikaappimuistio voi hyvin, ja mikä tämän postauksen lukijoille tärkeintä, myös Pelaajien valinta on tänäkin vuonna voimissaan. Pelaajien valinta -raati jakaa tunnustusta perhe- ja harrastajapeleille jo neljättä vuotta peräkkäin. Kannattaakin tarkkailla silmä kovana eri lautapelimedioita, sillä Pelaajien valinta -finalistit julkaistaan jo lokakuussa ja voittajat marraskuussa.

Raadin puheenjohtajana totean, että ennakkovalmistelut ovat olleet yllättävistä olosuhteista huolimatta käynnissä koko ajan. Osa näistä kulminoitui taannoin vietettyyn ja myös ajan hengen mukaisesti huolellisesti toteutettuun pelipäivään, jossa testasimme montaa eri pelijulkaisua. 

Pelipäivän aamuna raati kisaili (kenties leikkimielisesti, tai sitten ei) jo ennen kuin yhtäkään varsinaista peliä oli levitetty pöydälle. Kuka ehtikään ensimmäisenä paikalle? No, sehän oli Lunkisti-Tero, ja hyvin lyhyen ajan sisällä paikalle löysivätkin kaikki muut, jotka tällä kerralla pääsivät: Koko perhe pelaa -Mirva, Pelaajani-Jani, Todellisuuspaon Annika ja Kai, Puutyöläisen Joonas ja Pöydällä-Kristian. Puoliltapäivin päädyin keittämään kahvia, ja samalla päästiin itse asiaan: raatilaiset hajaantuivat eri pöytiin ja tutustuivat jo ensimmäisiin peleihin. 

Mirva, Kristian ja Jani riensivät pika pikaa pelaamaan It's a Wonderful Worldia, Todellisuuspako-Kain kehumaa ja selittämää koneistonrakennuspeliä. 

Aloitin pelisessiot Second Chancesta. Teron pikaisen sääntöselityksen jälkeen pelasimme tätä Uwe Rosenbergin luomaa flip and write -genren edustajaa neljällä pelaajalla. Ideana on piirtää Tetriksestä muistuttavia kuvioita paperille ja täyttää niillä ruudukkoa mahdollisimman paljon. Pakasta nostetaan kaksi korttia, minkä jälkeen pelaajien täytyy valita näistä kahdesta vaihtoehdosta toinen. Jos näistä muodoista kumpikaan ei mahdu ruudukkoon, pelaaja saa vielä villin kortin, siis toisen mahdollisuuden. Jos tämä uusi kuvio sopii, pelaaja voi edelleen jatkaa peliä. Jos taas ei, pelaaja tippuu kokonaan pelistä. Second Chance oli mitä leppoisin ja mainioin tapa käynnistää pelipäivä – tämän pelin voikin kuvitella toimivan hyvin monessa paikassa. 

Second Chance päättyi osaltani niin, ettei edes toinen mahdollisuus, neljän ruudun mittainen suora, mahtunut enää kuponkiini ja tipuin näin pelistä. Ja totta kai vain hetkeä myöhemmin tarjolle tulikin pikkuinen neliö! 

Jatkoimme kupongintäyttelyn parissa ja tutustuimme Annikan esittelemään Trails of Tucanaan. Tämän pelin erikoisuutena on rakentaa reittejä laitureista toiseen sekä erilaisten esineiden luo. Trails of Tucana onkin, Second Chancesta eroten, kiivasta kilpajuoksua: ensimmäisenä (vaikkapa paikasta A toiseen A:han) yhteyden luonut nappaa pisteet muiden edestä. Reittiä rakennetaan vetämällä viiva kahden maastotyypin välille, pakasta nousseiden korttien mukaisesti. Pakka käydään pelin aikana läpi kahdesti. Mikäli pelaaja kerää useamman samanlaisen esineen, hän saa piirtää välittömästi yhden ylimääräisen yhteyden kahden heksan välille. Tällaisesta ketjutuksesta onkin pelissä hyötyä, ja hukkasiirrot olisi ilmeisen hyvä pitää minimissä. Korttituurilla on toki pelissä osansa, vaan silti tärkeä yhteys (ja siten jopa voitto) voi usein jäädä kutkuttavasti vain yhden (kenties väärään paikkaan vedetyn) viivan päähän. Tämä jos mikä herättää ehdottomasti halun pelata Trails of Tucanaa lisää. 

Trails of Tucana ja täytettyjä kuponkeja.

Tilanne muuttui astetta jännittävämmäksi, kun Colt Super Express tuli pöytään. Tämä pyssysankarien mittelö on pikaversio aiemmin ilmestyneestä Colt Expressistä. Hahmot ampuvat ja väistelevät luoteja, liikkuvat junavaunujen välillä ja ennen kaikkea kisailevat siitä, kuka onkaan junassa viimeisenä jäljellä. Kaikilla pelaajilla on samanlaiset kortit. Peli perustuu näiden tarjoamien toimintojen ohjelmointiin ja suurelta osin myös ajatustenlukuun. Tasaisin väliajoin junan viimeinen vaunu jää pois matkasta ja jäljellä jää aina vain pienenevä pelialue, mikä tekee tappelusta tiukempaa pelin loppua kohden. Colt Super Express toimii näin tiivistetyssä muodossaan varsin näppärästi. Kyllä tälläkin saa hauskat loppuhuipennukset aikaiseksi! 

Colt Super Express ja pöydälle ohjelmoidut kortit. Minneköhän Belle on oikein matkalla...

Sitten olikin aika siirtyä lännen maisemista itään, Dragon Marketin kelluvien markkinoiden pariin. Hieman Muuttuvaa Labyrinttiä muistuttavassa pelissä pelaajat keräävät korttinsa mukaiset neljä esinettä veneiden päältä ja koettavat tuoda ne takaisin lähtölaiturille. Nappulat eivät kuitenkaan saa kastua, joten ne loikkivat veneeltä toiselle, viereisiin ruutuihin. Reittejä luodaan liikuttamalla veneitä eteen- ja taaksepäin sekä kääntelemällä niitä veneen kuljettajan kohdalta ympäri, mikäli vain tilaa riittää. Huomasimme, että täydellä pelaajamäärällä (=neljällä) laudalla on melkoista vilinää. Kaksinpelissä toimintopisteiden käyttäminen onkin hieman hallitumpaa pulmailua. Dragon Marketilla on viehätyksensä ja yleisönsä: Marco Teubnerin laatiman perhepelin hienot komponentit ja veikeät venemekaniikat muodostavat yhdessä pelin, joka voi hyvinkin olla monien puzzlepelien ystävien (ja onkin tällä hetkellä varsinkin meidän perheen jälkikasvun) mieleen. 

Joonas pohtii seuraavia siirtojaan Dragon Marketin äärellä.

Pulmailu sai vielä jatkua, kun esittelin Joonakselle seuraavan pelin. Geisha on Bruno Cathalan suunnittelema pieni, 10-minuuttinen kaksinpeli. Hanafuda-korttien tyyliin kuvitettujen laattojen tilalle koetetaan muodostaa pelimerkeillä neljän suora tai neliö ennen vastustajaa. Valittu laatta asettaa seuraavalle ehdot: pelaaja saa valita vain sellaisen laatan kohdalle, jossa jompikumpi edellisen laatan aiheista on läsnä. Peli voi päättyä myös siihen, ettei toinen pelaaja voikaan pelata merkkiään minnekään, jolloin tämän vastustaja voittaa. Niinpä pelin suola onkin huomata vaaran paikat ja samalla jallittaa toista pelaamaan niihin paikkoihin, joista on eniten hyötyä itselle. Geisha on tämän vuoden positiivisia yllättäjiä, jota pelaa harvemmin vain yhden kerran – pelin parissa viettää hyvin mielellään useamman erän putkeen, onpa kyse sitten kolmesta voitosta tai kisaamisesta 10 pisteeseen. 

Tässä vaiheessa moni olikin jo tutustunut Quest for El Doradon uuteen kotimaiseen versioon, jonka hieno kuvitus on Vincent Dutrait'n laatutyötä. El Dorado on pakanrakennusta vetävällä teemalla: pelaajan täytyy kiirehtiä pikana läpi viidakon, savannin ja vesistöjen kultaiseen kaupunkiin. Ensimmäisenä perillä oleva voittaa. Koska alun vaatimattomilla varusteilla ei pitkälle pötkitä, pelaajan pitää hankkia vähitellen parempia kortteja edetäkseen nopeasti yhä vaikeakulkuisemmaksi käyvässä maastossa. Peli on Reiner Knizian kädenjälkeä, ja kokeneen suunnittelijan nimi laatikossa on tälläkin kerralla laadun tae. Quest for El Doradosta olenkin kirjoittanut aiemmin täällä ja samalla verrannut pelin Ravensburger-versiota Stefan Dorran Vallettaan. 

Vasemmalla Quest for El Doradon karttaa ja oikealla joukko kortteja, joita pelaajat voivat hankkia nostopakkaansa.

Kun päivä eteni ja pidot väistämättä sen kuin parani, oli hyvä hetki testata pelejä isommalla joukolla. Detective Club on pelijulkaisu Dixitin vanavedessä, jossa pelaajan pitäisi pystyä selittämään surrealistisilla kuvakorteillaan jotain, mikä sopii yhden pelaajan antamaan sanaan. Tällä kertaa kaikki muut tietävät tämän vihjeen etukäteen paitsi yksi. Tämä ei mielellään paljastuisi ja, kuten muutkin, saa perustella valintansa vasta omien korttien näyttämisen ja vihjeen kertomisen jälkeen. Pelaajien tehtävänä on löytää keskuudestaan tämä jokseenkin kujalla oleva henkilö. Aivan Spyfallin tasoista yksittäiseen piinapenkkiin joutumista ei tässä ole luvassa. Joukkoon sulautuminen on nimittäin hieman helpompaa, kun myös muut pelaajat pääsevät usein, korteista johtuen, selittelemään lennokkain sanakääntein omia yhteensopimattomia valintojaan. Detective Clubista onkin näin huomattavan helppo tykätä, jos – kuten minä – etsii vähemmän kuumottavaa ja samalla lempeämpää versiota Spyfallista. 

Just Onessa ei sen sijaan selitellä liirumlaarumia. Tässä pelaajien olisi tarkoitus – saadakseen mahdollisimman hyvät yhteispisteet – luoda sana-assosiaatioita ja kirjoittaa sellaiset sanat, joiden perusteella vuorollaan yksi pelaajista voi arvata kortissa kerrotun oikean sanan. Samanlaiset vihjeet kuitenkin poistetaan ennen niiden paljastamista, jolloin veikkaajan tuleekin pärjätä vähemmillä tiedoilla. Just One on viime vuoden Spiel des Jahres -voittaja, eikä mikään ihme: erittäin helposti opittava yhteistyöpeli onkin yksinkertaisuudessaan seurapeli paremmasta päästä. (Satunnainen fakta: ilmeisesti noin kaksi kolmesta yrittää yleensä viitata Ikea-sanaan vihjeellä "kuusiokoloavain".) 

Kuvassa seurapelit Detective Club ja Just One sekä pelien komponentteja.

Lopuksi jakauduimme joukkueisiin ja kokeilimme Team3:a. Kolmen hengen joukkueissa yksi pelaajista koettaa rakentaa palikoista erilaisia muodostelmia täysin sokkona. Tämä saa apua muilta tiimitovereilta, joista ensimmäinen selittää rakennettavan palikkarakennelman viittomalla toiselle, minkä jälkeen toinen yrittää saada selkoa juuri näytetyistä ohjeista ja antaa edelleen ohjeita puhumalla. Olin pelikerralla selvästi joukkueeni heikoin lenkki: ensin unohdin huutaa tehtävän olevan VALMIS ennen toista tiimiä ja toisella kerralla, silmät kiinni ollessani, päällä olevan palikan asento ei mennyt sitten niin millään jakeluun. Bokseja on kaksi erilaista, pinkki ja vihreä, jotka eroavat hieman toisistaan ja ovat ilmeisesti myös yhdistettävissä. Lunkisti.fi:n arvion avulla voitkin tutustua peliin vielä tarkemmin. 

Team3 ja tehtävä, joka nujersi minut ja siten kanssapelaaJani täysin. Sori!

Illan viimeinen PV-teemaan liittyvä tapaus – ennen ex tempore pidettyä Coco Loco -matsia – oli Mirvan ja Janin kanssa tutkittu Dale of Merchants Collection. Tämä menestyksekkään pelisarjan osa toimii itse asiassa säilytysratkaisuna kaikille muillekin sarjan osille (myös myöhemmin ilmestyvälle kolmososalle) sekä tarjoaa siis kahdeksan uutta eläinpakkaa ja huomattavan määrän muutakin sisältöä, erillisten hahmokorttien tarjoamista erikoisvoimista lähtien. Pelin perusrunkoon onkin siis kytketty aivan huikeasti uusia tekniikoita ja lisäjippoja. Muun muassa Pöydällä on kirjoittanut Dale of Merchants Collectionista hyvin seikkaperäisesti, ja näihin lauseisiin onkin sarjan fanina hyvin helppo yhtyä. Kyllä Sami Laakso ja Snowdale Design osaavat tämän edelleen!

Dale of Merchants Collection ja vain osa pelin sisällöstä. Pelin laatikkoon mahtuu muutakin, vaikka koko sarja.

Uskomatonta, mutta niin se vain on, ettei tämäkään reportaasi ollut pelien suhteen suinkaan kaikenkattava. Mitä tapahtuukaan mahdollisille ennakkosuosikeille? Entä yllättääkö jokin musta hevonen koko raadin vielä täysin? Vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin selviävät hyvin pian. 

Hyvää alkanutta syksyä kaikille!