Sujuvasti soolona, yllättäen yksinpelinä

Korostetaan heti alkuun: minulle lautapeleissä on kyse hienosta harrastuksesta, jossa on sijaa aivojen aktivoimiselle, monenlaisten voittopolkujen ja oveluuksien oivaltamiselle sekä tietenkin sosiaaliselle kanssakäymiselle. Näiden osuus voi vaihdella pelistä toiseen, mutta useimmiten kaikki tekijät ovat kuitenkin olennaisesti läsnä. Vaan mitä tehdä, kun pelikavereja ei näy eikä kuulu, mutta peliannos on silti saatava? Silloin mennään soolona! Varsinaisia puhtaita soolopelejä ei kokoelmastani löydy, mutta tämä ei estä näyttämästä teille, kuinka seuraavat yksinpelimuodot ovat yllättäneet koukuttavuudellaan.

Dale of Merchants Collectionin ilmestymistä odotellessa on mainiota virkistää pakanrakennuksesta aktivoituvaa ohimolohkon osaa BGG:stä löytyvällä The Company -soolovariantilla. Pelimuoto tarjoaa varteenotettavan vastuksen ja on erittäin helposti ylläpidettävä: ainoa lisätehtäväsi on laittaa jokaisen vuorosi jälkeen torilaudan oikeanpuolimmainen kortti oikeinpäin ”tehdaspakkaan”. Siinä se. Vastustaja voittaa, mikäli et ehdi rakentaa kahdeksatta kojuasi ennen toripakan ja -alueen ehtymistä. Mikäli olet niitä ihmisiä, jotka ovat voiton lisäksi kiinnostuneita siitä, kuinka hyvin voit voittaa, voit tässäkin parantaa suoritustasi: pelin lopussa saa pisteitä torilla jäljellä olevien korttien lukumäärän verran. Toripakka luo osuvasti aikapainetta ja käytännössä pakottaa pelaajan pöytäämään kortteja kojuiksi aiemmin kuin niiden suomien tekniikoiden tai ostovoiman kannalta tekisi mieli.

Suurin osa eläinlajeista soveltuu tähän Dale of Merchantsin epäviralliseen pelimuotoon ilman sen suurempia muutoksia. Ainoastaan kakkososan interaktiivisimmat ketut ja krokotiilit jäävät ymmärrettävästä syystä kokonaan hyödyntämättä, mutta muuten yksinpelimuoto on oikein näppärä viritelmä ihan omana itsenään ja samalla tietenkin oiva työkalu pelin harjoittelemiseen. Tätä menoa olenkin pian enemmän kuin valmis Sami Laakson suunnittelemiin uusiin Collection-koitoksiin.

Dale of Merchantsin soolopeli voi mennä tiukille. Nyt minut pelasti hilleri, jonka nopan turvin sain kerrottua kädessäni olleen Overtimen (4) kahdella ja muodostettua näin kahdeksannen kojuni, aivan viime tipassa. 

Pystyn yleensä sopeutumaan yhteistyöpelien vaatimaan moodiin. Olen auttavainen, kun siihen pelissä kykenen ja annan muiden tehdä omat, kaikkia koskevat ratkaisunsa ilman, että siitä varsinaisesti kärsisin. En oikeastaan pelaa yhteistyöpelejä yksin – vaikka moni peli tämän periaatteessa sallisikin – mutta asiassa on nykyään melkoinen poikkeus, ja sen nimi on Samurai Spirit. Tämän Antoine Bauzan luomuksen pelaaminen väärin saa minut lähes raivon partaalle. Miksi? Oi, antakaa kun selitän.

Samurai Spiritissä pelaaja ohjaa samurait (kahdesta kolmeen kappaletta) kohti kamppailua alati kasvavaa vihollisjoukkoa vastaan. Samalla tulisi myös puolustaa perheitä ja maatiloja – ja pysyä itse hengissä. Peliä on kuvailtu lisänimellä ”Ghost Stories -lite”, mikä antaa jo osviittaa siitä, kuinka kortteja tulisi käsitellä: ei missään nimessä puolihuolimattomasti. Auta armias, jos joku kääntää vihollispakasta kortin nopeasti ilman pienintäkään mietintää, vain ”katsoakseen mitä tapahtuu” – silloin ollaan turmion tiellä ja rampautetaan helposti puolet puolustuksesta. Varovaisuuden lisäksi on oleellista myös muistaa viholliskorttien numerot (joita yhdistämällä on hyvä saada lisävoimia) ja niiden tuomat vahingot (jotka toistuvat kierroksesta toiseen) sekä tunnistaa tois(t)en hahmo(je)n avun tarve ja koordinoida voimienlainaushetket ajoissa, mikä luonnollisesti onnistuu hyvin pienemmillä pelaajamäärillä, parhaiten yksinpelissä. Niille, jotka eivät näe ajoittaisen korttituurin takia punaista, Samurai Spirit on nautinnollinen, aluksi hiljalleen kihisevä kiusankappale ja pidemmälle edetessä suorastaan räjähdysaltis tapaus – kuin turboahdettua blackjackia, jossa ei voi hetkeksikään tuudittautua turvallisuudentunteeseen.

Samurai Spiritin finaali. Katsushiro ei ole yksin taistellessaan, Heihachin kaaduttua, osannut enää yhteenlaskua (merkin pitäisi ollakin lukemassa 13, sillä 6+1+2+4=13). Yhtä kaikki, Katsushiron erikoisvoimasta ei olisi saanut hyötyä, sillä vihollispakka olikin jo ehtynyt. Kylään päässeet 2 ja 6 pistivät kylän liekkeihin. Yksi maatila jäi, mutta viimeinen perhe ei selvinnyt.  

Okei, mainitaan toinenkin yhteistyötapaus vielä. Onnenkoetuksesta päästään nimittäin aasinsillalla Alexander Pfisterin Port Royaliin. Tämän ensimmäinen lisäosa (Just One More Contract / Ein Auftrag Geht Noch) sisältää yhteistyömuodon, joka skaalautuu hyvin myös yhdelle pelaajalle. Tämä toimii suurilta osin kuten tavallinen Port Royal: kortteja voi kääntää niin kauan, kunnes näkyvissä on kaksi samanväristä laivaa ja homma leviää käsiin (ellei pelaajan turvana ole miekkoja). Tavoitteena on saada rahaa ja sopivaa henkilöstöä, joilla voi kiiruhtaa 12 voittopisteeseen.

Soolo-/yhteistyöpelin keskiössä on sopimukset, joiden ehdot pelaajan tulee täyttää ennen aikamittarina toimivan pakan loppumista. Vaihtelevat tavoitteet (kuten laivavärisarjan kerääminen tai 15 kolikon maksaminen) piristävät Port Royalin peruskuviota oikein mukavasti. Tätä pelimuotoa lätkiikin mielellään soolona nopeasti pari erää kerrallaan – joskin, myönnetään, Port Royal on edelleen antoisampi peli useammalla pelaajalla.

Pelaaja käänsi esiin neljä eriväristä laivaa. Nyt hän saa hankkia kapteenin ja kieltäytyy kolmannen kerran punaisen fregatin tarjoamista rahoista alimman sopimuksen toteuttamiseksi. Saako hän vara-amiraalin ja siten keskimmäisen sopimuksen valmiiksi? Jos pelaaja voittaa Port Royalin, hän saa kuuden voittopisteensä (kolikkoina oikealla) johdosta kapteenin arvonimen. 

Yksi viime aikojen kestosuosikeistani näkyy useasti pelipöydällä, vaikka sen eteen saa nähdäkin muita mainittuja pelejä enemmän asettelun vaivaa, mutta yhtä kaikki: Crown of Emara toimii hienosti myös yksinpelinä. Ainoa harmituksen aihe on, että Kennerspiel-veikkaukseni meni ohi että hujahti, mutta kehtaan silti edelleen suositella peliä erittäin lämpimästi.

Crown of Emara sisältää kaksikin soolomuunnelmaa, joista ensimmäisessä tekovastustaja on lähinnä vain mukana, mutta parantelet vain pistesaldoasi. Toinen onkin sitten mielenkiintoisempi muunnelma, oikeastaan kampanja. Crown of Emara perustuu asukas- ja talopisteiden tasapainotteluun. Se, kumpi näistä jääkään huonommaksi, on pelin lopussa todellinen pistesaldosi. Talopisteissä annetaan alussa etumatkaa, ensimmäisessä pelissä 40 pisteeseen saakka. Mikäli päihität tekovastustajasi, lasket talopisteitäsi seuraavan pelin alussa 35:een ja voittokulun jatkuessa aina edelleen viidellä pisteellä. Häviöstä nostat talopisteitäsi kahdella pykälällä. Kampanjan huippupisteinä pidetään alinta mahdollista talopisteiden aloitusmäärää, jonka jälkeen pystyt edelleen voittamaan vastustajasi, Victorian.

On hyvä, että vastustajalle on annettu nimikin, sillä nyt tiedän, kenelle huutaa suunnittelija Benjamin Schwerin sijasta. Se on nimittäin Victoria, joka ehtii joka paikkaan. Jollet nappaa työmaalla kivellä ja leivällä parempia pisteitä, Victoria tekee sen. Jollet hanki rahaa ja sormuksia, Victoria kiilaa pian aatelisarvollaan (varsin epä)reilusti ohi. Vaikka Victorian polut ovat sinänsä aivan päivänselvät, pelaamisessa riittää paljon haastetta. Helposti sanottuna, omien yhdeksän kortin järjestyksen hyödyntäminen sekä toimintojen tehokas, suorastaan loputon maksimointi ovat avaimet voittoon. Käytännön toteutus sitten? No, sanotaanpa vain, että se on yksi niistä syistä, joiden ansiosta olen vieläkin hyvin koukussa Crown of Emaraan.

Crown of Emarassa vihreä kirii kivikiekon luo ja jättää tästä Victorialle hieman huonomman pistesaaliin. Puusta saa samalla 5 talopistettä. Viimeinen kortti sijoitetaan ykköskohtaan, jolla pääsee liikkumaan linnaan lunastamaan sormusta. Vaan eihän yksi, kortista saatu vilja ei riitäkään tähän! 

Siinä kaikki tältä erää! Entä mitkä ovat sinun yksinpelisuosikkejasi? Oletko huomaamattasi jäänyt koukkuun johonkin soolomuunnelmaan?